Turun koulutuksen eriarvoisuus maan jyrkintä
Turussa koulutuksen eriarvoisuus on näinä päivinä rajumpaa kuin useimmissa Suomen kaupungeissa. Meillä peruskoulutus on jyrkästi lohkoutunut. Ilmiöstä puhutaan ”koulushoppailuna”. Lähes puolet perheistä valitsee jälkeläisilleen paremmat koulut ja erikoistuneet luokat oman asuinalueensa ulkopuolelta eikä tahdo käydä tavallisia lähikouluja. Erot eri koulujen välillä ovat jopa kahden vuoden tasolla eli toiset ovat jääneet jälkeen oppimisessa kaksi vuotta. Kahtiajako ilmenee ikävästi myös maahanmuuttajien ja valkoisen väen koulujen välillä. Pelättävissä on raju repeytyminen kaupunginosien välillä paremman väen eliittikouluihin ja huono-osaisemman väen slummikouluihin. Oppilaiden pärjääminen ja oppimistulokset sekä jatko-opintomahdollisuudet eriarvoistuvat Turussa harjoitetun koulutuspolitiikan seurauksena.
Isot askeleen koulutuksen historiallisella polulla ja sinnikäs vastustus
Suomessa säädettiin Kansakouluasetus vuonna 1868. Kaikkien lasten oppimisoikeus eli oppivelvollisuus säädettiin eurooppalaisessa katsannossa myöhään, sata vuotta sitten, vuonna 1921. Sen mukaan kaikki saivat käydä yhtenäistä kansakoulua yhdessä neljä ensimmäistä vuotta ja koulua kuusi vuotta.
1960- ja 1970-luvuilla käytiin kova taistelu yhdeksänvuotisen yhtenäisen peruskoulun puolesta. Uusi koulu lakkautti kansan kahtia jakaneen rinnakkaiskoulun oppi-ja kansalaiskouluineen. Kaikki lapset koulutettiin yhdessä 16-vuotiaiksi asti, kun aiemmin elämän tärkeimmät koulutus- ja uravalinnat oli tehtävä 10-vuotiaina.
Yhtenäisen oppimisen pidentämistä vastustivat oikeistovoimat. Kokoomuslaiset katsoivat, että heidän etuoikeutensa korkeampaan sivistykseen ja parempiin yhteiskunnallisiin asemiin oli säilytettävä. Tavallisen kansan lapset eivät kykene oppimaan paremman väen lapsien tavoin laajenevia oppimääriä eikä tämmöiseen ”tasapäistämiseen” ole mitään tarvetta.
Peruskoulua puolsivat Vasemmistoliiton edeltäjä, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL), Sosialidemokraatit ja Keskustapuolue-Maalaisliitto – siis tuolloinen kansanrintama. Hyvinvointivaltion ja koulutusyhteiskunnan rakennustyö tehtiin Vasemmiston ja Keskustan 16 peräkkäisen yhteishallituksen aikana (1966-1987).
Heti hallituspohjan vaihduttua Kokoomusjohtoiseksi pääministeri Harri Holkerin 1987 pitämä puhe leimahdutti uudelleen peruskoulutaistelun täyteen liekkiinsä. Holkeri väitti, ”etteivät kaikki voi oppia kaikkea” ja ”resurssit pitäisi keskittää lahjakkuutensa osoittaneiden ryhmän kouluttamiseen kansainvälisen huipun tasolle”.
Uusi ponnistus tasa-arvon lisäämiseen – myös Turussa
Nykyisen punavihreän kansanrintamahallituksen politiikka oppimisoikeuden kohottamiseksi 12 vuoteen on historiallinen. Se jatkaa Vasemmiston tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta korostavaa pitkää linjaa ja nostaa kunniaan yli satavuotisen yhtenäiskoulun idean.
Karavaani kulkee ja koirat haukkuvat. Etenkin Kokoomuksen vastustus ja kuorolaulu ihmisten erilaisista kyvyistä, lahjakkuuksista ja tyhmyyksistä sekä rahoituksen mahdottomuudesta kertaa miltei sellaisenaan paremman väen perillisten ylistyslaulua ja tavallisten suomalaisten perheiden lasten heikkoutta ja lahjattomuutta.
Sote-uudistuksen jälkeen kuntien vastuulle jäävän toiminnan keskiössä on varhaiskasvatus ja koulutoimi. Turusta on tehtävä valtakunnallinen esimerkki tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta toteuttavasta koulutuksesta. Koulujen eroja on tasoitettava. Ei ole sallittava huono- ja hyväosaisuuden muuttuvan alueellisesti ja kaupunginosittain pysyväksi. Tämä edellyttää vaikeammassa asemassa olevien koulujen ja asuinalueiden tukemista merkittävästi enemmän kuin muiden koulujen. Puhutaan ns. ”positiivisesta diskriminaatiosta”, tämä on Turussakin otettava tosissaan.
Risto Rinne